Olin viime kesänä töissä päiväkodissa ja sitten yhtenä päivänä päädyin juttelemaan yhden päiväkotitädin kanssa kahden kesken. Tää kyseinen päiväkotitäti alkoi sitten kehumaan mua suorastaan maasta taivaisiin tai siltä se ainakin tuntui. Ensin hän arveli mun olevan varmaan aika hyvä koulussa ja että oon tunnollinen oppilas enkä enkä oo tehnyt juurikaan typeryyksiä ja oon sellanen aika kiltti lapsi. Kaikki nää arvelut mää vahvistin paikkansapitäviksi :). Tilanne kehittyi sitten siihen, että tää päiväkotitäti päivitteli mulle, miten mun kaltasia nuoria on vielä oikeasti olemassa ja tää koko keskustelu sai hänet kyyneliin. Keskustelun alussa hän oli kysynyt multa, että oonko mä uskonnollisesta perheestä, sillä musta kuulemmma huoku sellanen tietynlainen varmuus ja rauhallisuus, jota näkee kuulemma usein uskonnollisen kasvatuksen saaneilla nuorilla.
Mulle siihen kysymykseen oli vähän vaikea vastata siten, että mun vastauksesta syntyvät mielikuvat vastaisivat tosellisuutta. Päädyin vastaamaan, että kyllähän mää kristillisen kasvatuksen olen saanut. Tästä päiväkotitäti teki ainakin joitain johtopäätöksiä mun kristillisestä kasvatuksesta.
Saman päivän iltana hampaita pestessä mä mietin tätä keskustelua ja omaa vastaustani. Siinä samalla katselin itseäni peilistä suu hammastahnassa ja huomasin, mitä mulla oli päällä, nimittäin Nilsiän Herättäjäjuhlien talkoolaispaita, jossa luki isolla: ”Uudistat armollasi”. Mä melkeen naurahdin itselleni ääneen, kun tajusin, että kyllä mä jokseenkin kristitty taidan olla.
Varmuus, jonka tää päiväkotitäti mainitsi, on mietityttänyt mua viime aikoina. Tällä hetkellä oma elämäntilanne ja tulevaisuus tuntuu aika epävarmalta ja kysymysmerkkejä on paljon. Niin suuria uudistuksia opiskeluun liittyen on tulossa, ettei niistä oikein ota selvää. Kaikki muutokset voi tuntua välillä aika paljolta, ja se tulevaisuuden epävarmuus jontenkin korostuu. Siinä kohtaa rupee sitten kaipaamaan varmuutta.
Mulle henkilökohtaisesti tää varmuus merkitsee näitä Saari-tapahtumia* ja körttiläisyyttä. Arvostan tosi paljon sitä, että mulla on paikka, johon kuulua ja uskomattomia ystäviä mun tukena täällä. Ja se, että tuntee kuuluvansa johonkin luo sitä varmuutta, ja tulee sellanen olo, että kyllä kaikki järjestyy.
Seurat ja veisuut edustaa mulle tuttuutta ja turvallisuutta, koska ne on ollu osana mun elämää pienestä pitäen. Mun ihan suosikkeja on leirien iltaveisuut, ja ne tuntuu rakentavan mulle sellasta luottavaisuutta tulevaisuutta ja itseäni kohtaan. Just näissä Saari-tapahtumissa saa sitä varmuutta, mutta mä en oikeastaan osaa sanoa ees, mistä se tulee.
Eilen illalla pohdin tätä asiaa kavereiden kanssa ja vähän me taidettiin tulla siihen tulokseen, että se johtuu siitä, miten täällä voi olla oma itsensä. Eikä pelkästään sillee oma itsensä, että uskaltaa vaikka sanoa ne mielipiteensä, vaan silleen, että täällä voi olla myös tavallaan se huonompi puoli itsestään. Täällä voi mokailla, voi näyttää ne huonotkin puolensa ja silti tietää, että hyväksytään sellaisena kuin on.
Näistä Saari-jutuista tarttuu ilmeisesti takaraivoon sellaista varmuutta, joka näkyy myös ulospäin.
– Annele Salokannel, Seurapuhe Herättäjä-Yhdistyksen kirkkopyhän seuroissa Nurmossa, Lankarin pikkujoulujen päätteksi.
*Saari-tapahtumillla tarkoitetaan Herättäjän nuorisotyön, Nuori Ytyn järjestämiä leirejä ja tapahtumia.