Mä oon aina ollu koulussa tosi hyvä ja se on kasannu paljon stressiä ja ahdistusta. Jos ope sano, että joku on saanut kokeesta täydet luokan takaa joku saattoi huutaa, että se on kuitenkin Sohvi. Se loi pelon, että mitä jos se en olekaan minä ja nolaan itseni koko luokan nähden. Todellisuudessa stressin ja ahdistuksen aiheutin minä itse, eikä se mitä muut sano. Mä en pystynyt hyväksyyn “huonoja” numeroita ja aloin määrittämään itseäni kouluarvosanojen kautta. Mulle oli hankalaa kehua toisia täydestä sydemmästäni, koska mulla oli tarve olla paras. Kunnes aloin huomaamaan sen itse ja päätin alkaa opettelemaan tuota tärkeää taitoa.
Kuudennella luokalla luokkia hajotettiin ja luokalleni tuli enemmän erittäin hyvin koulussa menestyviä oppilaita, jolloin oli pakko hyväksyä, ettei aina voi saada parasta arvosanaa. Aloin oppia hyväksymään “huonoja” arvosanoja, omia virheitäni ja samalla itseni. En enää määritellyt itseäni kouluarvosanojen perusteella, enkä kokenut nolaavani itseäni, vaikka sainkin “huonoja” numeroita. Opin olemaan armollisempi itselleni. Viimeistään opin sen riparilla Aholansaaressa, kun kaikki pystyivät olemaan omia itsejään kaikkine heikkouksineen, vahvuuksineen, pelkoineen ja mielipiteineen. Ketään ei arvosteltu vaan kaikkia saivat olla mitä ovat ja heitä rakastettiin sellaisina. Se on paras tunne kun tuntee, että minut hyväksytään omana itsenäni. Siitä sain taas tänä aamuna muistutuksen, kun päätin olla rohkea ja laittaa äidin vanhan villapaidan päälle ja ensimmäinen vastaan tullut henkilö, jota en edes tunne sanoi: ” Onpa hieno villapaita!” Täytyy muistaa olla rohkeasti oma itsensä. Ei enempää eikä vähempää, sillä se riittää!
– Sofia Kaitera