Kouluikäisenä parasta vapaa-ajan puuha oli pipolätkän pelaaminen. Parhaat pelit pelattiin talvi-iltaisin kylän kiekkokaukalolla. Yhteisenä pelisääntönä oli, että kaikki otettiin peliin mukaan, ketään ei jätetty pelin ulkopuolelle. Kiekkokaukalon pukuhuoneena toimi vanha työmaaparakki, jossa käytiin välillä sulattelemassa varpaita. Parakissa haisi hiki ja sähköpatterien päällä käryävät märät rukkaset. Perjantai-iltaisin isot pojat pitivät kopissa meteliä ja joivat itse tehtyä kiljua, silloin pienempiä pelotti. Minulle jäi noista yhteisistä peleistä mukava muisto: Meidän tarkoitus oli kokoontua yhteen, tutustua uusiin ihmisiin ja saada aikaan yhdessä mukavaa peliä. Kenellekään ei oltu ilkeitä, ketään ei kiusattu, kaatumisille ei naurettu, vaan kaatunut autettiin yhdessä ylös . Lätkäkentällä kaikki kylän kollit olivat yhtä. Iltaisin kotona odotti läksyt ja iltapala, jäätyneet varpaat sulivat saunan lämmössä. Nuo hetket ovat jääneet mieleeni onnellisina muistoina lapsuudesta.
Saan olla työssäni aitiopaikalla seuraamassa Aholansaaren rippikoululeireillä toisilleen ennestään tuntemattomien nuorten kohtaamisia. Ensin he saapuvat arkana Aholansaaren rantaan, sitten toisille uskaltaudutaan juttelemaan, nuorten elämät kohtaavat ja lopulta kahden viikon leirin jälkeen eron hetkellä nuoren poskella kiiltää kyynel. Moni sanoo, ettei ole koskaan ennen kokenut mitään tällaistä. Me olimme yhdessä tällä leirillä, teimme töitä sen eteen että kaikilla oli hyvä olla. Saimme luottaa siihen, että riitämme ja kelpaamme toisillemme juuri sellaisina, kuin olemme. Ja kun kotiin lähdön aika tulee ja leirin rasitukset unohtuvat, mieleen nousee muistot rippikoulukavereista, heidän hymyilevistä kasvoista, lauluista ja leikeistä- ne muistot jäävät elämään. Ehkä ne hetket jäävät monelle mieleen onnellisina muistoina nuoruudesta.
Päätoimittaja
Antti Rintala