Kävelen perhetuttuni pikkutytön kanssa puistoon. Tyttö on halunnut lähteä keinumaan. Itselläni on takana päivä täynnä busseista myöhästelyä, kiirettä ja päänsärkyä, ja takaraivossa painaa viimeistelemätön äidinkielen essee ja liian lyhyet yöunet. Minulla on kylmä ja tuulinen Pispalan puisto ei ole ensimmäinen paikka, jossa haluaisin juuri nyt olla. Saatan tytön kädestä pitäen keinulle ja nostan hänet istumaan. ”Anna vauhtia!” tyttö hihkaisee ja työnnän keinun liikkeelle. Jo ensimmäisellä keinahduksella tytön suusta purkautuu riemukas nauru. Takaisinkeinahduksella nauru hiljenee. Anna lisää vauhtia ja jälleen eteenpäin kiitäessään tyttö kikattaa. Ja on hiljaa tullessaan taaksepäin. Kolmatta kertaa vauhtia antaessani en voi olla yhtymättä pikkutytön iloiseen nauruun – vaikka en tiedäkään täysin mille nauran.
Naurun tarttuminen on varmaan jokaiselle tuttu ilmiö. Tunnemme kaikki sellaisia ihmisiä, joiden naurun kuuleminen saa meidätkin hekottamaan ilman syytä. Muistamme kaikki ne kiusallisen hiljaiset hetket, jossa naurulle on riittänyt syyksi vain vilkaisu kaveria päin. Olemme varmasti jokainen yhtyneet johonkin naurunremakkaan tietämättä naurunlähdettä. Eikä siinä ole mitään väärää. Meidän tulisikin kaikkien nauraa herkemmin, useammin ja syyttä suotta. Legendan mukaan masennuspotilaita hoidettiin ennen laittamalla heidän suuhunsa kynä, joka sai potilaiden suupielet kääntymään ylöspäin. Tämä taas huijasi aivot kuvittelemaan, että kyseessä oli hymy ja hymyily taas stimuloi endorfiinin tuotantoa. Ja masennus hellitti. Nauruterapiat ja – joogat eivät siis todistetustikaan ole täyttä huuhaata.
Ja mikäpä onkaan mukavampaa kuin sydämensä kyllyydestä nauraminen. Meitä suomalaisia pidetään usein kyynisenä ja alakuloisena kansana. Itsekin huomaan usein sortuvani tähän. Nykyhuumori ei tunnu naurattavan ja päivät kuluvat rutiinien hoitamiseen, hymyttä ja naurutta.
Naurulta ei pitäisi vaatia niin paljon. Meidän tulisi saada nauraa kovaan ääneen niin yksin kuin yhdessäkin, niin bussissa kuin kaupassakin, niin hyvälle kuin huonollekin huumorille ja niin syystä kuin syyttäkin. Nauru ilmiönä itsessään on varsin erikoinen. Jos eläin näyttää hampaansa, kyse on pelosta ja vihasta. Ihminen taas leväyttää luut esille suurimassa ilossaan. Nauruja on erilaisia laidasta laitaan, röhkimisestä äänettömään hekotukseen, mutta silti kykenemme tunnistamaan tämän toistemme ääntelyn (tai äänettömyyden) juurikin nauruksi.
Kuitenkin nauru on varsin yksinkertaista – nauru on meissä eräänlaisena sisäänrakennettuna mekanismina. Kuin meidät olisi luotu nauramaan. Pitää vaan päästellä menemään, kun siltä tuntuu. Niin kuin pikkulapsi keinussa, tuulen tuivertaessa kasvoille. Nauraakseen ei oikeastaan edes tarvitse olla kivaa. Silloin pitää vaan ”fake it till you make it.” Ja ehkäpä tartutat siinä samassa jonkun toisenkin.
Nuori Yty 3/2016, seurapenkki, Venla Lankinen