Kun tähdet loistavat mustaa taivaankantta vasten. Kun tuuli huojuttaa
pitkiä tummia hiuksia. Tai auringonsäteet loistavat verhojen välistä
unisille kasvoilla voin tuntea, että olet edelleen täällä.
Tunne jonka haluaisi pysyvän ikuisesti iholla. Siitä hehkuva toivo, joka
kuultaisiin tähtien seassa ja jonain päivänä mahdoton olisikin mahdollista.
Mutta samalla todellisuus, joka kuiskaa korvaan, että ihmeet tapahtuvat
vain kirjoissa eikä kerran menetettyä saa takaisin.
Sekavasta tunteesta suureen kaupunkiin palattua, jäljelle on jäänyt
tyhjyys. Jokin minusta on poissa. Vaikka katseen nostaisi takaisin tähdet
peittävälle taivaalle, vaikka tuuli saisi kiharat uudelleen heilumaan
tahdissaan ja vaikka auringonsäteet pysyisivät kasvoilla, sinä olet
edelleen poissa. Todellisuutta ei pääse pakoon ja se on kohdattava. Kädet
niin lujasti nyrkissä, että rystyset ovat valkoisena. Mukana vain
positiivisuus, joka kantaa varmasti pitkälle ja pelastaa monilta vaikeilta
hetkiltä, sekä kartta muistoista.
Tunnit muuttuvat hitaasti päiviksi, päivät kuukausiksi ja silti olen
edelleen jumissa suuren kaupungin melussa. Yksin todellisuutta vastaan.
Muistot kartassa alkavat sumentua. Iloisimmistakin hetkistä syntyy taakka,
jotka vain kielii, että olen todella yksin. Mielessä käy yhä useammin
arvoitus, miksei se kaikki onni ja ilo jonka koimme voinut olla ikuista?
Miksei nimemme pysyneet rantahiekassa, vaikka suuret kuohut vierivät niiden
yli? Miksi kaikki hajosi niin helposti yhteen hetkeen?
Seurapuhe SEM1-leirillä 2018