Toukokuinen aurinko hellii hipiääni, kun koukkaan pyörälläni Kuopion torin laidalla. Mualiman napa –snägäri jää taakseni ja torin täysi kalakukkoleipureiden myyntikärrymeri oikealle puolelleni, kun laskeudun yhtä keskusta-alueen monista rännikujista alas kaupunginkirjastoa kohti. Viitisenkymmentä metriä ennen kirjastoa koukkaan matalan kerrostalon sisäpihalle, missä maakerroksessa sijaitsevan raflan takaovi on pönkitetty auki, ja keittiöhenkilökunta on taukosauhuilla pyöräkatoksen edessä. Peittelen pyöräni viikonlopuksi katoksen suojiin ja avaan kerrostalon takaoven. Porraskäytävässä vastaan tulee yläkerran tuomiokapitulissa työpäivänsä lopettanut Kuopion piispa Jari Jolkkonen. Nyökkään tervehdykseksi ja avaan oven, jonka postiluukussa on neljä nimeä, kolmantena Kvist.
Kuopion Körttis koostuu kahdesta eri rappukäytävissä sijaitsevasta asunnosta, asuinpaikkoja on yhteensä seitsemän – meitä löytyy niin yhteiskuntatieteilijöitä, terveydenhoitoalan opiskelijoita kuin ympäristöpuolenkin immeisiä. Erillisyyden vuoksi kaikkia körttisläisiä ei näe päivittäin, mikä on pieni miinus, jonka kanssa voi kuitenkin elää. Silloin tällöin vietämme olohuoneeksemme viime keväänä sisustamassamme Herättäjän toimistossa leffailtoja, ja tällöin pääsee vaihtamaan kuulumisia toisen puolen asukkaidenkin kanssa. Kirjaimellisesti kivenheiton päässä sijaitseva pääkirjasto takaa sen, että elokuvat eivät lopu kesken.
Keittiön pöydän ääressä on joku lukemassa päivän lehteä, kun viipotan sisään. ”Terve.” Kumautan huolimattomuuttani ties kuinka monennen kerran oven viereisellä hyllytasolla olevalta savimummolta pään irti ja olen kompastua rullalle käpristyneeseen kenkämattoon, kun potkin töppöset jaloistani kenkätelineeseen. Viskaan avaimeni sängylle ja huikkaan kommentin kämppiksen ääneen lukemaan uutiseen. Jääkaappia vartioiva ”Ymmärrän kyllä kokkaamisen ja siivouksen merkityksen, en vain sitä miten ne minuun liittyvät” –magneetti antaa tietä, kun otan hyllyltäni glögipurkin ja laitan kupposen mikroon. Haen tyhjillään olevasta (VINK VINK), pyykinkuivaustilan virkaa toimittavasta huoneesta eiliset pyykkini, jotka viikkaan ja kiikutan huoneeseeni. Palaan ovensuuhun turisemaan maailmaa mullistavista ideoista lehteä lukevan kämppiksen kanssa, ennen kuin sulkeudun kammiooni opiskelemaan.
Körttiläisyys on virrannut valtimoissani pienestä pitäen: ensimmäisillä Herättäjäjuhlillani Joensuussa kesällä -95 olin vain parin viikon ikäinen ruttuinen mytty. Rippikouluiän lähestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hakisi leirille Aholansaareen. Kaksiviikkoinen leiri savupirtintuoksuisessa saaressa osoittautui mullistavaksi kokemukseksi, ja minussa syttyi halu olla tekemässä tulevien kesien riparilaisten leireistä yhtä onnistuneita, kuin omani oli ollut. Seuraavien vuosien aikana olin kerran isosena ja kolmesti yli-isosena rippileirillä, kolmesti isosena Telttiksellä ja tutustuin ihmisiin, joista useat luen parhaiksi ystävikseni.
Kaksi vuotta sitten ahkeroin ja taktikoin itseni Kalakukkolandian lääketieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan. Hyväksymispäätöksen jälkeen meni sormi suuhun: mistä löytäisin katon pääni päälle? Mieleeni muistui, että Savon sydämessä sijaitsee Körttikoti, halvasta vuokrastaan ja, luonnollisesti, körttiarvoistaan tunnettu soluasunto. Se tuntui luontevalta ja turvalliselta ratkaisulta ensimmäistä kertaa lapsuudenkodistaan maailmalle ponnistavalle nuorukaiselle, joka ei enää ollut lapsi mutta joka ei vielä tuntenut itseään aikuiseksikaan. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti se, että Körttikselle muuttaessaan voi olla melko varma siitä, että kanssaeläjien arvot eivät ainakaan ratkaisevan paljon eroa omista – paikallisten opiskelija-asuntosäätiöiden tarjoamien kämppisten kanssa syntyy todennäköisesti helpommin skismaa.
Illalla istumme kämppisten kanssa keittiössä. Tänään olen päättänyt tulla sosialisoimaan – usein luen yömyöhään aikaisempien luentojen aiheita. Tämä on kaikille ihan okei, kenenkään ei tarvitse stressata siitä, että pitäisi olla sosiaalisempi, ja omassa huoneessa oleskelua ei katsota pahalla. Vaikka pöydän ääressä on hyvin tilaa, istun lattialla ja nojaan ruokakaappiin – lattialla istuminen on jollain tapaa kovin rentouttavaa. Juttu soljuu ja aiheet vaihtelevat valokuvausreissuista ja vanhojen tv-ohjelmien nostalgiasta mitä mielikuvituksellisimpiin keinoihin nälänhädän poistamiseksi. Pikkuhiljaa kaikki nousevat ja siirtyvät huoneisiinsa. Jään viimeisenä lattialle istumaan ja heiluttelen ojennettuja varpaitani. Lopulta nousen minäkin, lämmitän mikrossa toisen kupin toukokuun glögiä ja pohdin itsekseni, riittävätköhän jäljellä olevat kolmetoista litraa jouluun asti. Yö saapuu ja Kuopion Körttis hiljenee vain herätäkseen aamulla uuteen päivään.
Elias Kvist