Synnyin 9.11.2002 kauniina talvipäivänä, ja vanhempani olivat täynnä onnea, sillä minua oli odotettu kauan. Olin aivan tavallinen vauva kunnes Äitienpäivänä 2003 kaikki kääntyi ylösalaisin. Sairastin imeväisiän epilepsiaa, joka pääsi laukeamaan kun aivoni kehittyivät. Minulla oli 33% mahdollisuus parantua. toiset 33% oli todennäköisyyteni sairastaa lievää tai keskivaikeaa epilepsiaa koko loppuelämäni ja pahimpana kaikista 33% mahdollisuus sairastaa vaikeaa epilepsiaa ja jäädä kehitysvammaiseksi. Se kevät ja kesä oli vanhempieni elämän hirveimpiä aikoja. Kaikki tekivät kaikkensa. Ja sitten vähitellen, elo-syyskuussa, olin selättänyt epilepsiani. Taistelu päättyi, ja vanhempani jättivät tuon vaiheen onnellisina unholaan. Olen kuullut tuon tarinan ensimmäistä kertaa pikkutyttönä mutta vasta paljon myöhemmin aloin miettimään, että miksi juuri minä paranin. En ollut tehnyt mitään erikoista. Olinhan ollut vain puolivuotias vauva. Joskus tunsin myös syyllisyyttä. Onhan se 66% jotka eivät parane. Unohdin kuitenkin nämä ajatukset muutamaksi vuodeksi kunnes riparilla ne nousivat taas esiin. Sovelsin kaikkea oppimaani ja tulin siihen tulokseen, että juuri näin kaikki oli tarkoitettu. Minun ei tarvitsisi kokea syyllisyyttä, koska minua suurempi voima, niin ainakin luulen, oli päättänyt niin. Oli se sitten kohtalo, Jumala tai joku aivan muu. Tuo menneisyyteni on vaikuttanut uskonnollisuuteeni ja maailmankatsomukseeni ja se on osaltaan tehnyt minusta sen, mikä olen nyt. Siis onneksi kaikki meni juuri näin.