Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: ”Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen.” Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Joh. 3: 26–30
Johannes Kastaja taisi olla omana aikanaan kovakin saarnamies. Hänellä oli oma uskollisten opetuslasten joukko vielä siinäkin vaiheessa kun Jeesuksen ympärille oli kerääntynyt seuraajia. Johannes harjoitti suosittua kastamistoimintaa Jordan-virralla. Kolmannen adventtisunnuntain Raamatuntekstissä Johanneksen opetuslapset kantelevat närkästyneenä virran toiselle puolelle ilmestyneestä kilpailijasta, Jeesuksesta, joka myös oli alkanut kastaa ihmisiä. Tietysti ärsyttävä tilanne: ilmainen palvelu ei voi kilpailla muulla kuin tuotteen laadulla. Pikkuisen vaikutetaan myös loukkaantuneelta – ”kaveri tuli meidän apajille kastamaan”.
Toimivan ja vaikuttavan saarnaajan seuraajat olivat unohtaneet, miksi työtä tehdään. Tai sitten he eivät tajunneet, että Jeesus oli se, ketä varten he ihmisiä valmistelivat ja kastoivat. He, Jeesuksen tavanneet ihmiset, eivät tunnistaneet häntä.
Minusta tämä näyttää hyvin paljon nykymaailmalta, myös kirkolta. Kuvittelemme tietävämme, mikä on toiselle ihmiselle parasta. Paheksumme sitä, jos ihmiset menevät muualle, eivätkä tule meille. Koska ollaan hyvällä asialla, halutaan omistaa hyvä kokonaan ja hallita hyvyyden ja hengellisyyden markkinoita.
Me haluaisimme omistaa totuuden elämästä, me haluamme omistaa Jumalan. Ja vain me saamme jakaa hyvää eteenpäin.
Mutta entä jos Jumala onkin ”tois puol jokkee” kuten Jeesus Jordanilla?
Johannes Kastaja saattoi olla höyrypää, erämaassa elelevä uskonnollinen hampuusi, mutta Jumalan etsintä oli kasvattanut hänessä selvästi jonkinlaista viisautta. Hänen vastauksensa hätääntyneelle porukalle kuului:”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta”.
Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.
Me emme omista mitään, mikä olisi meidän omaa. Jumala on kaiken antaja. Se tarkoittaa, että meillä ei ole mitään, mitä voisimme itse vain itsestämme antaa. Se, mistä toisille jaamme on sitä, mitä olemme saaneet taivaasta.
Toisekseen, jos jollekin virtaa hyvää, totuudellista ja kaunista, sen lähteenä on elämän antaja. Silloinkin, kun me emme tunnista välikäsiä tai pidämme niitä epäilyttävinä.
Jos jonkun sisin syttyy siitä, että hän löytää rauhan joogasalilla, toivon aktivismista oikeudenmukaisemman maailman puolesta tai ilon laulaessaan virttä saunan lauteilla, eikö sekin ole virrannut ihmiselle taivaasta?
Sillä kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta.
Kun päästetään irti Jumalan omimisesta ja omistamisesta, jäämme jäljelle vain me. Me, joilla ei ole mitään, millä kilpailla tai ylpeillä, sillä meillä ei ole mitään omaa.
Se tarkoittaa myös, että meillä ei ole mitään, mitä ei voitaisi ottaa meiltä pois. Karmaiseva ja julma totuus on se, että niin terveys, meille rakkaat ihmiset, varallisuus, kuin henkisetkin arvot kuten vapaus, itsekunnioitus, usko ja toivo, voidaan ottaa pois. Lopulta myös elämä voidaan ottaa pois meiltä lupaa kysymättä.
Mitä me sitten olemmme? Mistä koostumme? Nykypäivän evoluutiobiologia tuntee käsitteen holobiontti, joka mielestäni voitaisiin ottaa myös teologian käyttöön. Evoluutiobiologit väittävät, että yksittäisiä suurta eliöitä, kuten ihmistä ei ole olemassakaan. Ei ole ihmisyksilöä, vaan useiden lajien ja yksilöiden muodostama ekosysteemi. Ihminen ei eläisi hetkeäkään ilman bakteereja, jotka saamme jo äidin maidossa. Ne ovat erottamaton osa ihmistä. Kehossamme on niin paljon seuralaisia, bakteereja ja loisia, että puhdasta ihmiseliötä ei ole. Jopa perimämme on meidän ja seuralaistemme yhteinen perimä.
Omillamme emme pärjäisi. Kaikki meissä tulee ulkopuolelta, niin fyysisesti, kuten evoluutiobiologia osoittaa, kuin henkisestikin. Tuskin minun ajatuksissani, tavoissa tai tunteissani on mitään, mitä en olisi oppinut muualta, vaikka ne minussa sekoittuvatkin ainutkertaiseksi mikstuuraksi. Näyttää siltä, että samalla kun olen paljon kaikkea, en ole itsessäni mitään. Minä pienenen. Minulla ei ole mitään, mitä en olisi jostain saanut, tai mitä voisin tehdä ilman yhteyttä toisiin ja lopulta Jumalaan.
Mitä jää jäljelle? Mitä paljastuu, kun kaikki pystymiseni, taitoni ja ominaisuuteni osoittautuvat saaduiksi, jaetuiksi, ei omikseni? Alkaa näyttää siltä, että niin fyysisesti, psyykkisesti kuin hengellisesti olen pikkuruinen plankton, joka lilluu Jumalan meressä ilman kykyä tiedostaa kaikkialta minua ympäröivää merta.
Keskiajan kuuluisa mystikko, Mestari Eckart kutsuu minuutta, josta kaikki on riisuttu, sielun pohjaksi. Sielun pohja on Eckartin mukaan tyhjä.
Minuuden ytimessä ei ole paljon väliä sillä, mitä tietää, mitä osaa, mitä ymmärtää, tai miltä näyttää.
Sielun pohja on erämaa, se on pimeä yö, se on hämärä, eläimen ulosteelta haiseva talli.
Tuolla rujolla salaisella paikalla on tärkeä tehtävä. Se tehtävä on ottaa vastaan.
Sielun pohja on tyhjä, jotta Jumala voi täyttää sen. Siellä me voimme kohdata Jumalan. Siellä Jumalan äänellä on tilaa kaikua.
Mitä siis tarkoittaa Johannes Kastajan sanat: Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Mitä se tarkoittaa tavallisessa arjessa, kaiken jouluhössötyksen keskellä? Ne muistuttavat meitä:
Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Jumala tekee kaiken.
Kukaan ei voi ottaa mitää, mitä ei anneta hänelle taivaasta. Mitä vähemmän luulemme tietävämme, uskovamme, omistavamme, sitä enemmän meissä on tilaa, jossa Jumalan ääni kaikuu.
Muistan jonkun viisaan teologin sanoneen, että se, mitä ihmisen syvimmiltään elämässään toivoo, on itse asiassa Jumalan ääni sisimmässä.
Tuo ääni, Luojan ääni luodun sisimmssä valmistaa meidät elämään sovussa toistemme kanssa, tavoittelemaan unelmia ja kasvamaan omina erityisinä persoonina niistä rikkauksista, joita Jumala meille syytää.
Mutta ensin: Hänen on tultava Suuremmaksi, minun pienemmäksi.
Suvi Korhosen saarna 3. adventtisunnuntaina Lähetyskirkon messussa