Meillä kaikilla on mummo ja pappa, tai oikeastaan kaksi mummoa ja kaksi pappaa, siinäkin tapauksessa ettemme olisi heitä milloinkaan tavanneet. Jos ei olisi mummoa eikä pappaa, niin sitten me emme olisi tässä.
Mummolla ja papalla on ollut elämä. Joskus he ovat leikkineet lapsina, niin kuin mekin olemme lapsina leikkineet. Hekin ovat kasvaneet isoiksi, lähteneet kotoa pois, ihastuneet, rakastuneet, ja miten tahansa he ovat eläneet, niin varmaa on että kerran he ovat saaneet vähintään yhden yhteisen lapsen. Muuten emme olisi tässä.
Ja sen jälkeen heillä on ollut elämä, ehkäpä pitkä ja yhteinen, monenlaisia tapahtumia, ammatit, talon rakentamiset, lisää lapsia, lomat ja myös elämän tuomat pettymykset. Ja mikä siinä on ollut parasta, millainen hetki?
Näin kertoi muuan mummo hautajaisten edellä, ei ole väliä kenen mummo se oli. Pappa oli ollut tavallinen suomalainen mies, oman ikäluokkansa mies, ei näyttänyt suuria tunteita, ei herkistellyt, ajoi rekkaa, raivasi pellolta kiviä, sorvasi metallia, piti alaisiaan järjestyksessä, raudoitti betonia, tavallinen mies. Yhden kerran tapahtui jotain. Niin kuin Jumala olisi hiljaa koskettanut, niin kuin itse Jumala olisi kädellään sipaissut.
Niin se mummo kertoi, sanoi että yhtenä yönä pappa oli vuoteessa kääntynyt puoleen ja tarttunut kädestä kiinni, sitten ottanut toisestakin kädestä kiinni ja kysynyt annatko anteeksi. Vaimo oli vastannut että annan. Annatko anteeksi ihan kaiken, oli mies kysynyt, ja vaimo oli vastannut että annan anteeksi kaiken, ihan kaiken. Silloin mies oli taputtanut kädestä ja sitten kääntynyt pois. Ikkunasta pilkotti kuun valoa. Jänikset juoksivat pihalla ja jättivät hankeen jäljet. Mies nukkui jo.
Se oli elämän paras hetki. Niin se mummo sanoi. Se oli parasta mitä elämässä oli ollut.
Kirjasta Nyt ihmettelen tässä – hartauksia kouluikäisille (Herättäjä, 2015)