Minun konfirmaatio oli Sievin kirkossa 45 vuotta sitten. Mieleenpainuvin muisto vanhalla seurakuntatalolla pidetystä iltarippikoulusta on välitunnilla mopollaan kioskilla käyneen Jarin törmääminen Salon Veikon Ford Cortinaan. Veikko oli jämy ja tiukka isäntämies. Cortinaan tullutta naarmua tutkittiin pitkään ja riitasanojen kanssa ennen seuraavan oppitunnin alkua.
Opetuksesta jäi mieleen Isä-meidän rukouksen kohta elämän leivästä. Matti-pappi kyseli, mitä se elämän leipä on. Kun me riparilaiset olimme tarjoilleet kirkkoherralle kaikki ruuat, Veli sanoi humoristina myös kengät. Pappi myönsi, että kengätkin ovat jokapäiväistä elämän leipää. Tarjottiin myös paidat, lippalakki ja alushousut – kaikki hyväksyttiin jokapäiväisiksi tarpeiksi, Jumalan lahjoiksi. Koin Matti-papin mukavaksi, meitä sen ajan nuoria ymmärtäväksi ihmiseksi.
Siihen aikaan ehtoollista sai eka kerran konfirmaatiossa. Minua jännitti sen leivän syöminen, en sellaista ollut ennen maistanut, viiniä olin juonut salaa.
Nuoruudestani on aikaa. Jarin mopo tilttasi sen vuoden syksyllä. Ford Cortinoita ei enää valmisteta. Monet kengät ovat kuluneet, paidat hiuti, kalsarit käytetty loppuun ja lakkimuodit vaihtuneet.
Näkyvänä muistona rippikoulustani on konfirmaatiokuva. Sen kuvan monille henkilöille on vuosikymmenten aikana ostettu arkku ja sen kannelle piirretty papin pikkuisesta lapiosta valutetulla hiekalla risti. Monet elossa olevat rippikoulukaverit ovat tulleet viime vuosina uudelleen kavereikseni Facebookissa.
Näitä ajatuksia minulla on rippikoulustani. Kaverit, jokapäiväinen leipä, Jumalan huolenpito, armo ja ehtoollinen pysyvät – ja kotikirkko, kalmisto, muistot ja odotus.
Muistan Antti-kummin ja Toininsa rippilahjaksi antaman mustakantisen Raamatun. Lueskelin sitä aikanaan paljon, tuunasin opiskeluaikoina sen kannet.
Rippikoulun voi kokea oppilaana vain kerran. Sitten se on ohi. Se muuttuu muistoksi. Jotain jää elämän evääksi koko ajaksi.
Mauno Nivala